Rauhattoman rukous

 

Minä tääll' olen vieras, vieras vaan,

Olen ollut alusta saakka,

Ovat outoja minulle laaksot maan

Ja outo on elämän taakka.

Minä kuljen ja katson kummastuin

Joka puuta ja joka kukkaa,

Minä kuljen kumpuja itkusuin

Ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta,

Jonka ympäri aallot pauhaa;

Me kuljemme suurta korpea

Ja emme löydä rauhaa.

Tiet riidellen ristivät toisiaan

Ja ystävä toista pettää.

Mikä riemu se koskaan päällä maan

On päättynyt kyynelettä?

Mikä lapsi se on matkalle lähtenyt,

Joka joutunut tääll' ei harhaan?

Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,

Joka kuollut ei liian varhaan?

Kun ystävän parhaan sä kohtasit

Jo aika on hyvästi heittää.

Ketä hellimmin tänään sä rakastit,

Sen huomenna hauta peittää.

Ja kilvan kulkisi kumartamaan

Sua turhan tietoni aatteet,

Kuka kullat tois, kuka mirhamit,

Ja päärlyt ja purppuravaatteet.

Mun henkeni tietäjät harmaapäät

Erämaita ne etsien käypi,

Mut taivas on tumma ja tähdetön

Ja yö yhä hämärtäypi.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.

En nuori ole koskaan ollut.

Toki kerran mä keväästä haaveilin,

Mut haavehet nuo oli hullut.

Olen väsynyt lauluni valheeseen.

Herra, tee minut lapseksi jälleen!

Minä tahdon soittoni särkyneen

Viedä suurelle virittäjälleen.

Eino Leino

Tulossa toukokuussa: Ikäkriisi -uhka vai mahdollisuus?