Surun kohtaaminen
Olenko minä ainoa, jonka on vaikea kohdata suru?
Erikoista, että ystävänpäivän hiipiessä ovelle, halusin
kirjoittaa surusta, mutta sille lienee syynsä.
Ehkä ajatus surusta saapuu siksi, että ystävilläni on ollut
suuria surun taakkoja kannettavanaan. On vaikeaa olla hyvä ystävä silloin, kun
toinen on surullinen. Osaanko lohduttaa,
olenko riittävän vahva kohtaamaan toisen surun, osaanko sanoa oikeat sanat?
Sanotaan, että kuuntelu ja läsnäolo auttavat. Siihen pystyn.
En voi silti olla miettimättä, että osaanko soittaa tai olla
soittamatta oikeaan aikaan. Soitanko liian usein tai liian harvoin. Uskaltaako sureva
sanoa, että en jaksa tai halua kuulla sinua, osaanko minä olla ottamatta siitä
itseeni. Jaksaako toinen pyytää, että tarvitsen sinua juuri nyt. Voiko
surevalle antaa vielä sellaisen taakan, että hänen täytyisi surussaan ohjeistaa
minua toimimaan oikein?
Osaanko löytää surevalle sanoja, jotka lohduttavat tai kannustavat? Saanko itse olla iloinen, jos toinen on surullinen, onko se toiselle helpotus vai ärsyke? Osaanko lukea toisen tarpeita? Jos annan toiselle aikaa surra, pahentaako se surevan tilannetta? Kokeeko sureva, että hänet hylätään ja jätetään yksin? Tai pakenenko sillä tavalla itse toisen surua? Pystynkö aidosti kohtaamaan surevan ihmisen vai pakenenko huumorin taakse, jonka väitän piristävän?
Entä kun puhutaan oikein syvästä surusta. Surusta, joka
lamaannuttaa. Surusta, joka kestää vuosia. Surusta, joka aiheuttaa sairauksia.
Olen surrut. Olen menettänyt paljon ihmisiä, nuoria, vanhoja, lapsia, kavereita, tuttavia, sukulaisia. En ole kuitenkaan menettänyt ketään kaikista läheisintä, kuten omaa lasta, puolisoa, sydänystävää tai omia vanhempiani. En voi edes väittää tietäväni, mitä todellinen suru on. Mitä sitä silloin voi sanoa tai tehdä. ”Otan osaa” on merkityksetön klisee, silti monesti ainoa, mitä pystyy sanomaan. Kuinka tyhmäksi sitä silloin itsensä tunteekaan. Vaikka eihän omilla tunteilla siinä hetkessä ole väliä, vain surulla on.
Omaa surua ja oikeita sanoja olen yrittänyt laittaa joskus paperille. Puolen kuun paikkeilla saatte lukea siitä runon muodossa. Runo on kirjoitettu menehtyneelle lapselle.
Maaliskuun alussa karistan surun
hiihtoladulle. Onko minusta, Kaisasta, Mäkäräiseksi?
Sain henkilökohtaisesti viestin, joka vastaa pohdintoihini surevan näkökulmasta. Kiitän ja olen kiitollinen viestistä, sillä juuri tätä Naistenilta on, keskustelua, pohdiskelua ja näkökulmien vaihtamista. Lähettäjän luvalla liitän tekstin seuraavaan kommenttiin sellaisenaan, toivottaen samalla valtavasti voimia suruun ja toivoen pian koittavan suruttomien ja iloisten päivien. 🧡 Paljon halauksia!
VastaaPoista
VastaaPoistaJoudun jakamaan tekstin vielä kahteen osaan, koska kommentiin on näköjään rajallinen määrä merkkejä käytössä, mutta jaan osiin mieluummin, kuin poistan sanaakaan.
"Sanotaan, että pahinta on epätietoisuus. Se ei ole totta. Pahinta on tietää, ettei toivoa enää ole ja katsoa kun rakas ihminen kuihtuu ja katoaa. Suru tuntuu musertavalta, edelleen. En voi ymmärtää, miksi näin piti käydä. Ei ole olemassa mitään suurempaa tarkoitusta.
Surra voi monella tavalla ja se onkin hyvin henkilökohtaista, joten samat tukemisen tavat eivät välttämättä sovi kaikille. Lisäksi kun aina ei itsekään tiedä, mitä haluaa kuulla tai miten haluaa kohdata muita.
Oikeita sanoja ei ole, suurin osa tuntuu tyhjältä. "Otan osaa" ehkä tyhmimmältä, miten kukaan voi oikeasti ottaa osan toisen surusta? Ehkä parasta on sanoa "olen pahoillani". Halaus tuntuu itseni kohdalla aina hyvältä ja se, että on läsnä, että voi vaikka olla ihan hiljaa vaan lähellä, kummatkin hiljaa. Mutta ehkä kannattaa kuitenkin kysyä toisinaan mitä kuuluu tai miten voit. Välillä tuntuu että on jäänyt yksin, eikä kukaan välitä, vaikka toisaalta taas tietää ettei se ole niin. Joskus on vihainen kun kukaan "ei kuuntele" ja sitten kuitenkaan ei jaksa nähdä ketään. Mutta sanoisin, että mieluummin kysyy vointia kuin "antaa tilaa" loputtomiin. Toisinaan en halua puhua surusta, kun tuntuu että puhun aina samaa, joskus haluan vain olla "normaali". Lisäksi en viitsi aina rasittaa ystäviäni käymällä läpi samoja asioita uudestaan ja uudestaan.
Joskus olo tuntuu normaalilta, mutta sitten käy niin, että luen lapsille iltasatua, jossa mietitään tuoko pääsiäismunat kukko vai pupu, tästä tulee mieleen se, miten pääsiäisenä on aina menty mökille ja äiti on halunnut tehdä lapsille pääsiäismunametsästyksen, sen jälkeen lukemisen jatkaminen ääneen olikin tosi vaikeaa... Haluaisin muistella mummia lasten kanssa, mutta se on vaikeaa, kun aina nousee kyyneleet silmiin ja on vaikeaa puhua. En peittele tunteita lapsiltani, mutta ajattelen, että he ovat nähneet mun itkevän jo tarpeeksi. En kuitenkaan halua, että he unohtavat mummia. "
"Usein kun ajan töihin autolla, jokin laulu saa muistot ja tunteet pintaan niin, että itku vain tulee. Haluaisin kertoa äidille, kuinka surullinen olen edelleen ja kuinka kova ikävä mulla on. Tarvitsen häntä.
VastaaPoistaVälillä tuntuu ettei muuta tunnetta olekaan, on vain suru ja ikävä. Olen kuin suunnattoman surun sopessa, enkä löydä sieltä tietä ulos. Muut tunteet hautautuvat jonnekin alle. Vaikka kyllä mä tunnen silti iloa ja onnea, päivittäin. Mutta jotenkin muut tunteet on ehkäpä vähän laimeampia kuin ennen. Ehkä murehdin nyt yleisesti vähemmän kuin ennen, sille ei jää enää tilaa, tai sitten asiat tuntuvat merkityksettömiltä. Koronakin on jäänyt jalkoihin, ymmärrän sen vakavuuden ja noudatan suosituksia, mutten ole ahdistunut siitä.
Jotenkin olen vajanainen, rikki. En nauti enää niin paljon asioista, joista ennen nautin. Kuten leipomisesta tai joululahjojen hankkimisesta. Lisäksi suru on luultavasti aiheuttanut minulle kaksi autoimmuunisairautta, toki molemmissa sairauksissa on perimärasite, mutta suru on lääkärin mukaan saattanut olla sairauden laukaiseva tekijä.
Jos mietit, jaksaako surullinen puhua, niin laita viesti ja kysy. Itse olen sanonut välillä, että ehkä joskus toiste ja joskus taas olen ollut todella kiitollinen viestistä ja soitosta, ja aina ei ole puhuttu sanallakaan surusta. Itse en osaa pyytää lohdutusta, tukea tai apua. Muttei silti ystävätkään ole siitä vastuussa. Olen tietoisesti, psykologin kehoituksesta, "pakottanut" itseni näkemään ystäviä, vaikka toisinaan tekisi mieli laittaa ovet ja ikkunat lukkoon ja hautautua peiton alle. Yleensä ystävien näkeminen on ollut ihanaa, vaikka joskus sen jälkeen on ollutkin todella väsynyt olo.
Ehdottomasti muut saavat olla iloisia ja onnellisia vaikka itse surenkin ja vaikka se joskus tuntuukin epäreilulta ja haluaisin vain huutaa SEIS. Koska tuntuu että oma maailma on pysähtynyt, mutta kuitenkaan se ei sitä ole, eikä varsinkaan muilla, eikä tarvitsekaan olla. Silti olen ollut vihainen muiden onnesta, vaikka tiedän sen järjettömäksi. Muttei kukaan voi kieltää toisen tunteita tai kertoa, mitä kenenkin pitäisi tuntea.
Olen kiitollinen siskostani, miehestäni, ystävistäni ja sukulaisistani. Olen saanut heiltä tukea ja ymmärrystä, ja toivottavasti olen osannut tukea myös takaisin päin. Ilman heitä olisin vielä enemmän särkynyt. "