Hiihtämisen riemua melkein Mäkäräisen monoissa! Tai sitten ei.

 

Olenko minä ainoa melkein Kaisa Maekaeraenen?

 

Suksi kuuseen, suksi ***tuun, suksi mäelle. Suksin, suksin, mutta kun suksi ei luista eikä kulje.

 

Joka ikinen talvi odotan lumen tuloa innolla, jotta pääsen hiihtämään eli suksimaan eli sivakoimaan. Yleensä ei oikein luista tai luistaa liikaakin. Kummin vaan, maisema ei vaihdu ja hiki johtuu tuskasta.

Jos luulit laturaivon tarkoittavan sitä, että muut ovat liian hitaita ja toisten tiellä, ladun tukkeena, luulit väärin. Laturaivo tarkoittaa sitä, kun kaikki muut menevät ohitsesi. Siis kaikki. Mummot, vaarit, muut seniorit, lapset ja imeväiset. Laturaivo iskee silloin, kun hiihdät vapaalla tyylillä (minun kohdallani erittäin vapaalla tyylillä) alamäkeen, lykit vauhtia vimmatusti myötätuulen työntäessä lempeästi apuja, räkä poskella. Luulet meneväsi vinhaa vauhtia, mutta takaa tullaan ohi. Pertsalla.

 Yleensä jään kiinni itseteosta päässäni käymästä dialogista siitä, miksi suksi ei luista. 

Keksin siis varmuuden vuoksi valheellisen selityksen hitaudelleni. Jos joku vaikka kysyy. Selitys menee tähän tapaan. ”Hyvinkin muut saattavat luulla, että olen oikeasti nopea. Vain tällä kertaa olen hidas, koska olen juuri toipumassa polvileikkauksesta ja siksi pitää hiihdellä rauhassa.”  Jos joku kysyisi, niin tätä veruketta ei sovi käyttää kovin montaa vuotta, ainakaan samalla ladulla.

Kerta toisensa jälkeen luulen muiden ajattelevan minun olevan hidas ja huono hiihtäjä ja väärässä paikassa ja kuvittelen heidän pysähtyvän moittimaan minua tai kyseenalaistamaan oloani hiihtoladulla.

Arvaatte varmaan, kuinka monta kertaa näin on käynyt? Ihan, kuin ketään kiinnostaisi! Ja mitä sitten? Miksi en voisi vastata heille, että hiihdän sen verran harvoin ja vähän kerrallaan, että en ole oppinut kovin hyväksi, olen liian ylpeä pyytääkseni apua ja hiihdonopetusta, olen liian pihi ostamaan uudet, kunnolliset sukset ja liian laiska opetellakseni huoltamaan ja voitelemaan suksiani oikein.

Kerran lähdin hiihtämään lähes yömyöhällä, kun kiireisimmät olivat jo käyneet. Tajusin painineeni tähän asti aivan väärässä sarjassa. Iltamyöhällä hiihtämässä olivat enää vain ne, jotka eivät kehtaa hiihtää päivällä. Silloin se tapahtui! Tunsin itseni lähes nopeaksi. Kokemuksen kruunasi kaksi vastaan tulevaa, kihertävää, yliväsynyttä alakoululaista, joiden voimat olivat hiipuneet. Tuli minunkin aikani palata kotiin. Käännyin heidän takanaan ja hiihdin heistä ohi. Mitä vauhdin hurmaa! Vauhdin hurmaa koen myös sivakoidessani yksin järven jäällä. Siellä mäet suuntaan tai toiseen eivät ole hidasteena ja harvoin on muita, joihin voisi itseään vertailla.

Niin, sitten kaimani, Mäkäräinen ja ampumaosuus. En ammu ohikiitäjiä. En edes heitä lumipaakuilla tai sihtaa heihin vihaisia katseita. Ilman sakkokierroksia jään joka kerta, kun saan suksisetin autoon ilman yhtään kolhua tai naarmua.

Onneksi ei aina tarvitse olla paras. Kuten arvaat, mitaleita ei ole minulle jaettu. Palkintoja olen kuitenkin saanut. Yksi niistä oli se kerta, kun eräs mies kysyi paljonko hiihdin. Vastasin, että vain vähän, kuten yleensä. Hän oli yllättynyt. Ja minä onnellinen siitä, että hän oletti minun hiihtäneen paljon, vaikka ulkoinen habitukseni sopii paremmin pulkkamäkeen kuin ladulle.

Mutta nyt porkat pois rististä. Oikeasti, hauskaa on ollut. Palkinnoista parhain on se mahtava fiilis ja olo, mikä vauhdista tai sen puutteesta huolimatta tulee jok’ikisen hiihtolenkin jälkeen!

Vain muutama päivä taaksepäin taivaalta piskoi vettä ja maisema ulkona on muuttunut talvisesta paratiisista vähän "ruskeammaksi", jos näin voi kevään tuloa ilmaista. Näyttää siltä että suksimiset on tältä talvelta suksittu. Onneksi hiihtämään pääsi ja kohta pääsee juoksemaan. Voin sitten kirjoittaa postauksen siitä, kuinka maisema ei vaihdu, vaikka kuinka laitan tossua toisen eteen.

Kiitos, kun tulit! Puolen kuun paikkeilla taas tavataan Naistenillassa. Ihan itseänikin jännittää, mitä silloin on luvassa. Kenties keväistä lyriikkaa?