Koronapäiväkirjani

 

Aloittaessani blogin pitämistä tein päätöksen, että en kirjoita tänne koronasta, koska sitä tulee kyllästymiseen asti joka tuutista. Perun lupaukseni jo nyt ja kirjoitan kuitenkin, sen verran läheltä liippaa nyt aihe. Se tulee suorastaan iholle. Tähän mennessä covid-19 on ollut etäinen, vaikka se onkin ihan vieressä. En ole tuntenut kunnolla ketään, joka olisi sairastunut ja televisiossa luvut ovat numeroita, mitä tapahtuu muille.

Yleensä talvilomani eivät ole menneet ihan nappiin, joten en ottanut riskiä pitkästä lomasta, vain yhden päivän. Ei mennyt ihan nappiin. Olin viemässä lapsia äidilleni, kun mieheni soitti, että hän on altistunut koronalle ja menee testeihin, tulkaa heti kotiin.

Seuraavana päivänä tuli hänelle positiivinen tulos. Tapahtui jotakin, mitä on vuosi pelätty, varottu ja kierretty. Kysymykset tulvivat päässä. Mitä nyt tehdään? Miten tulee toimia? Mitä on tapahtumassa? Huoli, onko itse tartuttanut muita. Voimaton olo siitä, että on tapahtumassa jotain, mihin itse et voi vaikuttaa ja mitä et ole kokenut koskaan aikaisemmin. Kuten ei kukaan läheisesikään. Päivä kerrallaan -sanonta saa uuden merkityksen, kun aamulla kuulostelet ensimmäisenä, että kaikki hengittävät. Odottava olo, kuinka paha sairaus tulee ja millaiset oireet. Sanon ääneen, että tässä varmaan tulee kohta koettua kaikki mahdolliset tunteet -ja niin kävi. Ensimmäisen päivän tunteet vaihtuvat naurusta pelkoon. On helppo vitsailla, että tuleekin vähän pitempi loma ja kuinkahan seinät pysyvät pystyssä, kun koko perhe on pari viikkoa poistumatta mihinkään. Pelko on ensimmäisenä päivänä helppo työntää taka-alalle, koska kukaan ei vielä vaikuta kovin sairaalta. Ajattelen, että nyt on aikaa siivota ja leipoa.

 Huoli läheisistä on kova, siitä onko tartuttanut muita. Muiden perheenjäsenten ensimmäinen tulos on negatiivinen. Helpotus. En siis aiheuta iäkkään naapurini tai äitini kuolemaa! Ajatukset ovat silti ristiriitaiset. Miten me muut perheenjäsenet pystymme pysymään terveinä samoissa neliöissä pyöriessä. Vaihdan tiuhaan käsipyyhettä ja desinfioin ovenkahvoja, mutta kosketuspintaa on kaikkialla; maitotölkeissä, ruokapöydässä, tuolin selkänojissa, kaukosäätimessä jne. Pesemme käsiä minkä ehdimme. Toisaalta; nythän tässä oltaisiin joka tapauksessa kaikki kotona ja sairaaloissakin on vielä tilaa. Jos kaikki sairastuisimme, saisimme kaikki myös immuniteetin hetkeksi aikaa eikä samaa karanteenirumbaa tarvitsisi enää kenenkään murehtia. Mutta eihän kukaan halua sairastuttaa rakkaintaan tahallaan mahdollisesti tappavaan tautiin, jonka oireista ja jälkiseurauksista ei ole tietoa.

Näen unia kuolleen ihmisen pääkallosta. Herään valtavaan päänsärkyyn. Tiedän olevani itsekin koronan kourissa. Tajuan, että nyt molemmat vanhemmat sairastavat ja ennen kuin avaan silmäni, tulee huoli ja pelko. Millainen huoli lapsilla meistä on? Onko meillä voimia huolehtia ruoasta? Miten tässä nyt pärjätään? Mitä, jos me vanhemmat joudumme kumpikin sairaalaan? Mitä lapsille sitten tapahtuu? Mitä jos me olemmekin kaikki yhtä aikaa kipeitä? Kuka meistä huolehtii? Olemme eristyksissä ja karanteenissa, ketään emme saa nähdä, kukaan ei saa tulla. Voiko pelkkä rakkaus parantaa, jos kukaan ei jaksa nousta jääkapille tai hakemaan lääkettä. Ajattelen lukuja, joita on vuoden vilissyt uutisissa. Paljonko sairaalassa, paljonko teholla, paljonko arkussa. Käännän luvut toisinpäin. Paljon potilaita pärjää kotona. Se tuo toivoa.

Saamme puheluita, viestejä ja avuntarjouksia. Ystävät lupaavat käydä kaupassa, kirjastossa, tuoda kaljaa tai käydä lähettämässä lentosuukkoja. Olen äärimmäisen kiitollinen jokaisesta puhelusta ja viestistä. Tuntuu helpottavalle tietää, että saan apua ja voin apua pyytää ja kysyä. Olen onnellinen, että ympärilläni on ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään omaa aikaansa ja näkemään vaivaa auttaakseen juuri minua. Ymmärrän rakkauden mahdin toipumisprosessissa. Olen kiitollinen jokaisesta ”Miten menee?” -viestistä. Minusta välitetään.

Meidän perheemme selvinnee vähällä, koska kirjoitan tätä. Pelko sairaalasta ei ole kuitenkaan ollut ainoa huoli, mitä matkan varrella herää. Kodinkoneet eivät saa hajota, koska ei saa tulla korjaajaa. Veitsellä ei saa leikata sormeen, koska ei voi lähteä terveyskeskukseen. Pahviroskia kertyy keittiö pullolleen, koska et voi lähteä pahvinkeräyspisteelle. Lähellä, mutta niin kaukana -sanonta saa sekin uuden merkityksen. Kerrankin perhe on kotona ja lähellä, mutta halipula on kamala. Läheisyyteen tottunut perheemme kiertää toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa.

Vihdoin koittaa se päivä, kun saamme jälleen halata. Silloin rutistan sydämeni kyllyydestä. Tiedän, että vielä koittaa se päivä, kun saan halata tätä koko maailmaa. Silloin rutistan koko sydämeni kyllyydestä. Etähalaukset kaikille Naistenillan lukijoille! Kyllä se tästä.

 

 

Huhtikuun puolivälissä Eino Leinon upea teksti johdattaa meidät kohti ikäkriisiä.